Hiekkalaatikoista pitävät kaikki. Pikkulapset rakentavat hiekkalinnoja ja autoratoja, barbeille pihoja ja dinomaita. Tekevät hiekkakakkuja. ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” Alkavat itkeä, kun ilkeä naapurin poika talloo kakut rikki.
Äidit istuvat leikkipuiston penkeillä juoruamassa naapurinrouvasta ja vertailemassa lastenvaunujaan, kehuskelemassa vanhimman lapsensa koulusaavutuksilla ja vaihtamassa reseptejä. Lohduttamassa omaa pientä kullannuppuaan, kun hänellä menee hiekkaa silmään.
Isät puhuvat puhelimessa työpuheluita samalla kun seuraavat sivusilmällä pikku Pertun tai pikku Kertun leikkejä. Ellei heillä ole kesäloma, jolloin heillä on lippalakki päässä ja aurinkolasit nenällä, he pitävät silmiä kiinni ja heidän nenänsä osoittavat kohti aurinkoa. Kuuluu Pertun tai Kertun nauru, he avaavat silmänsä ja katsovat, miten Kerttu tai Perttu keinuu. Ylös alas, ylös alas. Keinu nitisee ja natisee. Yhä uudestaan ja uudestaan. Kun Kerttu tai Perttu on vähän kasvanut, kuuluu keinun nitinä ja natina, "Kato isi mä hyppään!" ja TÖMS(!), kun hän hyppää. Joskus voi käydä niinkin, että isä nukahtaa. Kun hän säpsähtää hereille, hän huomaa, että Kerttu tai Perttu on ottanut niin kovat vauhdit, että keinun ketjut ovat menneet kolme kertaa tangon ympäri.
Isosiskot ja –veljet odottavat kärsimättöminä sitä hetkeä, jolloin pikkusisko tai –veli väsyy, tai kun hänelle tulee pissahätä tai nälkä, jotta pääsisi takaisin kotiin tietokoneelle. Tai ulos kavereiden kanssa. Mutta salaa hekin pitävät hiekkalaatikoista.